vauvantahtista elämää

Mitäs tölläät?

Näytät vähä hassulta...

Suorastaan hulvattomalta!

 Nykyään puhutaan kovasti lapsentahtisuudesta. Että pitäisi syöttää lasta silloin kun se haluaa syödä ja antaa sen nukkua silloin kun sitä nukuttaa. Meillä oli ollut vauva jo muutaman viikon ennen kuin tajusin, että toteutamme tällaista filosofiaa. Tämä tyyli on tuntunut aikalailla itsestäänselvyydeltä, kun ei mulla ollut käynyt mielessäkään, että voisin päättää, koska tuolla lapsella on nälkä ja koska sitä väsyttää. Ei taitaisi olla toivoakaan saada tuota nukkumaan silloin kun itse haluaisin sen nukkuvan, siitä seuraisi varmasti vain huutamista eikä kenelläkään olisi kivaa. Ruoka sille maistuu kyllä melkeinpä aina kun sitä tarjotaan, ja niinpä sitä tarjotaankin usein. Tästä merkkinä lapselle on kehittynyt hemaisevat makkarat reisiin ja komea kaksoisleuka. Näin ollen iso osa meidän päivästä kuluu sohvalla lapsen ruokaillessa ja minun dataillessa tai telkkaria katsellessa. Ha, voin siis hyvällä omallatunnolla vaan istua sohvalla ja samalla toteuttaa ylevää lapsentahtista kasvatusta :). Kuulostaa hyvältä, eikö vain? Välillä lapsi nukahtaa ruokapöytään ja herättyään jatkaa syöpöttelyä. Vauvapalstoilla puhutaan kovasti siitä, millainen päivärytmi lapsella on. Itselleni moinen rytmikeskustelu on tuntunut aika vieraalta, kun en oikein osaisi sanoa mitään meidän rytmistä. Toki tuolla lapsella jonkinlainen rytmi varmasti on, en vain ole erityisemmin kiinnittänyt huomiota siihen. Aamut menevät yleensä aika samalla kaavalla, illat myöskin, mutta etenkin yöt tuntuvat olevan vähän mitä milloinkin. Joskus herätään syömään vain pari kertaa ja nukahdetaan saman tien ja toisinaan taas valvotaan kahdesta viiteen vailla mitään syytä, ihan riippumatta siitä, mitä päivällä on tapahtunut.

Alkuun kun yritin miettiä, että mitä se semmoinen aikuisentahtisuus sitten olisi vastapainona tälle lapsentahtisuudelle, en oikein onnistunut keksimään mitään. Sitten sain tietää, että joskus muutamakymmenen vuotta sitten jo synnytyssairaalassa ohjeistettiin, että vauvaa saa imettää vain kolmen tunnin välein vartti kerrallaan. Väliajat sitten kuunneltiin nälkäisen lapsen itkua. Toki tästä varmaan jotkut rohkeat poikkesivatkin, mutta onnekaita ollaan, kun eletään nykyajassa ja vastaavasta ohjeistuksesta ollaan luovuttu. Eipä kummakaan, että äitien maito usein ehtyi jo muutaman viikon kuluttua synnytyksestä, kun paras keino ylläpitää maidontuotantoa on lapsentahtinen imetys. Eli siis tämä meidän sohvalla hengailu!

Okko viihtyy muutenkin enimmäkseen sylissä tai ihan vanhempansa välittömässä läheisyydessä. Jonkun mielestä tämä voisi olla huono juttu, kun äitihän (tai isä, mutta no, käytännön syistä meillä se äiti) on sylivauvassa kiinni koko ajan. Ja toki se on toisinaan hieman raskasta, kun joidenkin ihan yksinkertaistenkin askareiden suorittaminen on vauvan kanssa hieman haastavaa, kun vauvaa ei päiväunien ajaksi voi laskea pois käsistään. Okko on kuitenkin ihan pieni vain vähän aikaa, joten olen valmis antamaan melkeinpä kaiken aikani hänelle ja laittamaan muun elämän Pause-tilaan. Ensimmäisinä elinvuosina kuitenkin rakentuu lapsen perusturvallisuus. Toki on tärkeää äidinkin pysyä järjissään ja antaa tilaa myös isän ja lapsen keskinäiselle suhteelle. Niinpä käynkin tässä kevään mittaan yliopistolla yhdellä luentokurssilla ajattelemassa puolentoista tunnin ajan ihan muita kuin vauvajuttuja, jolloin Okko ja isä saavat yhteistä aikaa ja isäkin joutuu selviämään niistä hankalammistakin tilanteista ilman, että voi tuoda kitisevän lapsen minulle.

Toki jokainen perhe löytää omat tapansa toimia ja toisilla vastaava puolimetrisen ihmisen tyrannisointi koko perheen aikataulujen suhteen ei välttämättä toimi, ja ihan ok on sekin. Meille vaan sopii tämmöinen "eletään kuin pellossa"-meininki. Nyt tosin lähdetään poikasen kanssa vaunulenkille, kun se vaikuttaa väsyneeltä ja äidillensä ulkoilma taatusti tekee hyvää. Pienenee silmäpussit. Vähän.