alku

Nyt Okon puolivuotissynttäreiden lähestyessä mietteet on useinkin karanneet sinne ihan alkuun, helmikuun pakkasiin. Sinä yönä, kun lähdettiin sairaalaan Okkoa hakemaan, oli 26 astetta pakkasta, ja samanlaisena sää jatkui Okon syntymän jälkeenkin. Sinä päivänä, kun tultiin kotiin, satoi lunta. Olisi ollut fiksua kokeilla turvakaukalon kiinnittämistä autoon jo ennen kotimatkaa, mutta se jotenkin jäi. Niinpä Okon isä kiroili ja ähisi kaukalon kanssa, silloin vielä nimetön Okko vain nukkui. Minun oloni oli epätodellinen. Oli suorastaan ihmeellistä istua autossa ilman, että piti ojentautua takakenoon, jotta saisi happea, kun se iso vauvapallomaha olikin poissa. Kevyt olo.

laskettu aika oli 1.2.2012

Kotona oli jotenkin kaoottista. Okon isä oli luvannut siivota, mutta eihän se ollut sellaista saanut aikaiseksi. Oli ihan ihmeellistä, että oltiin saatu mukaan sieltä sairaalasta pieni ihminen. Ei ollut enää soittokelloa, jolla pyytää apua, jos tuli neuvoton olo.

1 päivän ikäinen ruttunaama

3 päivää vanha

Lähdössä kotiin

Alkuun Okko oli enemmän hereillä yöllä kuin päivällä. Aina kun sen meinasi saada nukkumaan, se kakkasi ja pitikin mennä vaihtamaan vaippa ja siinä se taas piristyi liiaksi. Oli vaikeaa päätellä, miksi se itki. Imetys sattui ja oli kamalaa, imuote oli vähän hakusessa ja maitokin nousi vasta myöhään. Alkuun Okko sai lisänä pullosta korviketta, mutta siitä päästiin onneksi muutaman päivän sisällä eroon. Oloni oli ketterä, pystyin nostamaan lattialle pudottamani asian helposti. Leikkaushaava kyllä kipeytyi herkästi, mutta se oli pientä verrattuna niihin loppuraskauden elefanttikömpelysviikkoihin. Pakkasen takia oltiin kamalan sähköisiä, rätinä vaan kuului, kun riisui vaatteita ja hiukset ja säärikarvat, joita en ollut viimeisinä raskausviikkona yltänyt ajelemaan, nousivat pystyyn ja leijailivat hassusti.

Ensimmäiset viikot vietettiin Okon kanssa sohvalla. Minä katselin dvd-boksilta Gleetä ja surffasin netissä, kun Okko pötkötti imetystyynyllä välillä hereillä ja välillä unessa, jatkuvasti kuitenkin syöden. Okon isä laittoi ruokaa, ja paloitteli sen minua varten haarukoitaviksi palasiksi, kun en vauvan yli yltänyt itse ruokaa paloittelemaan. Niinpä saatoin vain noukkia sen suuhuni. Vauvaparka oli usein leivänmuruissa ja muussa ruuassa, kun jouduin hänen ylitseen syömään. Patalaiskalle luonteelleni nuo imetysmaratonit sopivat oikeastaan aika hyvin. Saipa kerrankin vaan hyvällä omallatunnolla rötvätä sohvalla! En tosin tiedä, miten oltaisiin ilman Okon isää selvitty. Hänen tukensa oli avainasemassa imetyksen onnistumisessa.

Imetystukikohta

Anoppini eli toinen Okon mummuista tuli käymään aika pian Okon syntymän jälkeen ja komensi minut yksin käymään kaupassa, kun he jäivät Okon isän kanssa kotiin. Citymarket ei ole ikinä ollut niin suuri ja mahtava paikka. Oli ihan epätodellista, miten kaikki ihmiset ihan normaalisti vaan olivat ostoksilla. Ihan niin kuin mikään ei olisi ollut maailmassa eri tavalla, kun taas oma maailma oli juuri kääntynyt täysin ylösalaisin. Oli jotenkin kiehtovaa ajatella, että kukaan ei tiennyt minun olevan äiti. Loppuraskaudesta kun tilan oli nähnyt minusta päällepäin varmaan kilometrinkin päähän. Ihan kuin kotona odottava vauva olisi ollut suuri salaisuus. Vähän niin kuin silloin alkuraskaudesta, kun itse tiedettiin tulevasta vauvasta, mutta kukaan muu ei vielä tiennyt.

Ensimmäinen kantoliinanukahdus ja räjähtänyt äiti

1kk Okko

Okko ei liiemmin välittänyt ulkoilusta pikkuisena

Aina Okko ei ole iloinen

Ruokailu

Okon kasvaessa talvi muuttui kevääksi ihan varkain. Aurinkoiset säät piristi mieltä ja itseluottamus vauvan hoitamisessa kasvoi kohisten. Okko alkoi hahmottaa yön ja päivän eron, ja pahin kaaos oli ohitse. Loppuraskaudesta äitini sanoi vauvasta tulevan vielä elämäni suurin rakkaus. Nyt jo voin sanoa, että äiti ei olisi voinut oikeammassa olla. Mutta niinhän ne äidit on aina oikeassa. Me äidit.

Toissapäivänä